Luonnos hallituksen esityksestä työsopimuslain muuttamisesta lähetettiin lausuntokierrokselle tämän vuoden alussa. Tähän esitykseen sisältyi ehdotus nk. työllistämissopimuksesta, jonka perusteella määräaikaisen työsuhteen edellytyksiä väljennettäisiin. Tarkoituksena näyttäisi olevan, että määräaikainen työsopimus voitaisiin tehdä jatkossa vuoden aikana enintään kolmesti ilman perusteltua syytä, jos työntekijä ei olisi edeltäneen kahden vuoden aikana ollut työsuhteessa kyseiseen työnantajaan. (ks. luonnos hallituksen esityksestä työsopimuslain muuttamisesta 15.1.2016). Toteutuessaan tämä olisi merkittävä väljennys määräaikaista työsuhdetta koskevaan sääntelyyn. Kyseessä olisi mahdollista ajatella olevan nk. osittainen työmarkkinareformi.
Työllistämissopimusta perustellaan luonnollisesti työllisyyspäämäärillä sekä edelliseen liitoksissa olevalla tavoitteella lisätä yritysten joustomahdollisuuksia työvoiman palkkauksessa. Tässä mielessä argumentointi on hyvin tavoiterationaalista. Työoikeudessa tavoite-keino -ajattelu ei voi olla kuitenkaan täysin rajoittamatonta, vaan huomioon on otettava myös työsopimuslakia ympäröivä sääntelykehikko.
Tässä tapauksessa on syytä selvittää, miltä työllistämissopimus näyttää perustuslain sekä EU:n määräaikaista työsuhdetta koskevan direktiivin näkökulmasta. Kummallakin voidaan katsoa olevan vaikutuksensa määräaikaista työtä koskevaan sääntelyyn. Perustuslaki toimii ankkurina oikeusjärjestelmällemme – myös työoikeudelle – ja unionin puitesopimukseen perustuva direktiivi asettaa minimistandardit määräaikaista työsuhdetta koskevalle sääntelylle. Tarkoituksena on estää perusteettomien määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamistilanteissa tapahtuvia väärinkäytöksiä.
Perustuslain 18 §:ssä asetetaan julkiselle vallalle velvollisuus huolehtia työvoiman suojelusta. Tämä on ollut työlainsäädännön perinteinen tavoite. Toisaalta perustuslaissa asetetaan julkiselle vallalle myös velvollisuus edistää työllisyyttä sekä pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Erityisesti jälkimmäiset positiiviset edistämisvelvollisuudet ovat saaneet viime aikoina painoarvoa työpolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Usein työllisyyden edistämisen on katsottu olevan yhteydessä työelämän sääntelyä koskevaan väljentämiseen. Sääntelyä on saatettu työllisyyden nimissä esimerkiksi purkaa tai vastaavasti on luotu joustavia ja väljiä normeja kasuistisen sääntelyn sijaan. Toisaalta tämän voi katsoa liittyvän myös pyrkimykseen vastata työelämässä tapahtuviin jatkuviin muutoksiin. Perustuslaillista tukea on siten saatavissa pyrkimykseen edistää työllisyyttä, ja kyseinen työllistämissopimus on tarkoitettu nimenomaisesti keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen.
Euroopan unionin direktiivissä (1999/70/EY) on asetettu minimistandardit määräaikaista työsuhdetta koskevalle sääntelylle. Direktiivissä todetaan, että määräaikaiset työsuhteet muodostavat toissijaisen työsuhdetyypin. Samassa yhteydessä kuitenkin ilmaistaan, että määräaikaiset työsuhteet vastaavat tietyissä olosuhteissa sekä työnantajien että työntekijöiden tarpeita. On kuitenkin huomattava, että puitesopimuksen yleisissä huomioissa on lausuttu määräaikaisten työsuhteiden käytön perustumisen perusteltuihin syihin olevan tapa estää väärinkäytöksiä.
Mikäli työllistämissopimus astuu voimaan ehdotetussa muodossaan, on pohdittava, miten sen sisältö täyttää direktiivin asettamat minimistandardit. Direktiivin tarkoituksen saavuttamiseksi jäsenvaltiot ovat voineet valita perättäisten määräaikaisten työsuhteiden maksimikestoa tai enimmäismäärää koskevat edellytykset taikka perustaa määräaikaisten työsuhteiden perättäisen solmimisen perusteltujen syiden vaatimukseen. Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on ratkaisukäytännössään todennut, että nämä keinot ovat vaihtoehtoisia ja että jäsenvaltion katsotaan täyttävän direktiivin tarkoituksen omaksuessaan näistä kolmesta toimenpidevaihtoehdosta yhden (tai useamman).
Voisi kuitenkin ajatella, että mikäli määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen edellytykset perustuvat työsuhteiden enimmäiskestoon tai -määrään, ei perusteltujen syiden edellytystä ole tarve täyttää, vaikka sen todetaankin puitesopimuksen yleisissä huomioissa olevan yleinen keino väärinkäytösten estämiseen. Tässä palataan säädöksen muodon ja tarkoituksen välistä suhdetta koskevaan keskusteluun. Tällainen näkökulma on mahdollisesti luettavissa myös työllistämissopimusta koskevan ehdotuksen takaa – puitesopimuksen tarjoamista vaihtoehdoista on omaksuttu sekä perättäisten määräaikaisten työsuhteiden maksimikestoa että maksimilukumäärää koskevat edellytykset, jolloin direktiivin tarkoitus katsotaan täytetyksi.
Toisaalta direktiivissä ilmaistaan, ettei puitesopimuksen täytäntöönpano ole pätevä peruste työntekijöiden suojan yleisen tason heikentämiseksi sopimuksen soveltamisalalla. EUT on lisäksi täsmentänyt edellistä muun muassa toteamalla, ettei arvion kohteena ole ainoastaan direktiivin alkuperäinen täytäntöönpano, vaan kaikki sellaiset toimenpiteet, joilla direktiivin tavoitteita pyritään saavuttamaan. Selvää on, että tässä tapauksessa on kyse määräaikaisten työsuhteiden edellytysten väljentämisestä. Toisaalta tällaista ei pidetä suojan tason heikentämisenä, mikäli säädösten täytäntöönpano ei liity tavoitteeseen laittaa direktiivi täytäntöön. Jos säädösmuutoksen päämääränä on esimerkiksi työllisyyden edistäminen, ei tämän välttämättä katsottaisi lukeutuvan direktiivin täytäntöönpanoon. Edelleen EUT on todennut, ettei työntekijöiden suojan yleisen tason heikentämistä ei ole myöskään se, että muutokset koskevat tiettyä henkilöryhmää tai ne kompensoidaan toimenpiteillä, joilla ehkäistään perättäisiin määräaikaisiin työsuhteisiin liittyviä väärinkäytöksiä.
Kun ajatellaan ehdotusta työllistämissopimukseksi, on mahdollista todeta, että kyseessä on työllisyyden edistämisen tarkoituksessa luonnosteltu säädösmuutos, joka kohdentuu rajoitettuun henkilöjoukkoon. Tässä mielessä voisi ajatella, että työllistämissopimus ei riko puitesopimuksen tarkoitusta. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että puitesopimusta on kritisoitu sen väljyydestä sekä sen tarjoaman suojan niukkuudesta. Direktiivi ei siten todennäköisesti estä osittaisen työmarkkinareformin toteuttamista.
Mikäli säädösmuutoksella saadaan aikaan positiivisia työllisyysvaikutuksia, on työsopimuslain määräaikaista työsuhdetta koskevaa sääntelyä käytetty onnistuneesti työllisyys- ja talouspolitiikan välineenä. On kuitenkin todettava, että määräaikaisten työsuhteiden on katsottu yleisesti olevan liitoksissa esimerkiksi työmarkkinoiden eriytymiseen, prekarisaatiokehitykseen sekä työntekijöiden mahdollisiin toimeentulo-ongelmiin henkilökohtaisen talouden ennakointivaikeuksien vuoksi. Määräaikaiset työsuhteet ovat lisäksi keskeisin uuden työttömyyden (”siirtymätyöttömyyden”) lähde. Toisaalta samalla on myös mahdollista nähdä, että työmarkkinareformeilla on saavutettu muissa valtioissa myös onnistumisia. Toivottavasti onnistumisesta on kyse myös tässä tapauksessa.
Anni Honka, VT, OTM