Skip to content

Perustuslaki poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ankkurina

Suomen poliittisen järjestelmän ja demokratian periaatteet ilmenevät perustuslain säännöksistä. Perustuslaki heijastaa ja tuottaa niitä arvoja, jotka pohjustavat valtiojärjestelmämme rakenteeseen liittyviä valintoja. Suomessa on omaksuttu länsimaisen demokratian malli, jossa (osin) liberaalin hengen mukaisesti korostuvat kansalaisten oikeudet ja vapaudet. Edustuksellisuus on keskiössä, mutta kansansuvereenisuus määrittää poliittisen järjestelmän lähtökohtia. Länsimaisen demokratian ytimeen kuuluvat siten kansalaisten poliittiset oikeudet, joiden toteutumisen ajatellaan edesauttavan legitiimiä hallintoa. Tämän tavoitteen saavuttamisessa poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus korostuvat. Yhtä mieltä ei olla kuitenkaan poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden luonteesta; demokratiateoriat piirtävät erilaisia malleja kyseisten arvojen sisällöistä. Poliittisten teorioiden kautta – käyttäen niitä viitekehyksinä – voidaan tutkia poliittisia järjestelmiä ja paljastaa niihin liittyviä arvolatauksia. Politiikan teoriat voidaan siis ankkuroida perustuslain tarkasteluun ja sen sisällöllisten valintojen tutkimiseen.

Perustuslaki ilmaisee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä. Sen säännökset turvaavat yhtäläiset osallistumisoikeudet poliittiseen päätöksentekoon, takaavat poliittista osallistumista edellyttävät vapaudet sekä mahdollistavat poliittisten oikeuksien tosiasiallisen käytön. Toisaalta myös valtiolle asetetaan velvollisuuksia edistää kansalaisten poliittista osallistumista ja vaikutusvaltaa. Suomen poliittisessa järjestelmässä poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ymmärretään erityisesti siis muodollisen tasa-arvon kriteerein – kaikille on kategorisesti taattu yhtäläiset poliittiset oikeudet. Voidaan puhua myös mahdollisuuksien tasa-arvosta (”equality of opportunities”). Tämä on tietynlainen arvovalinta, jonka elementtejä politiikan teorioiden kautta on mahdollista tarkastella ja analysoida. Toisaalta suomalaisen poliittisen järjestelmän täydellisestä deontologiasta ei voida puhua, sillä poliittisten prosessien lopputulosten on läpäistävä viime kädessä perustuslain asettama kriteeristö; kollektiivisia päätöksiä arvioidaan perustuslakiin ja sen ilmentämiin arvioihin peilaten.

Poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus määritellään politiikan teorioiden piirissä vaihtelevasti ja monimuotoisesti; monenlaiset arvot, käsitykset ja ihmiskuvat piirtyvät poliittista tasa-arvoa koskevan argumentoinnin läpi. Teorioita voidaan kuitenkin jaotella ja tyypitellä kategorioihin niiden painotusten ja arvojen perusteella. Tässä yhteydessä voidaan nojata esimerkiksi Charles Beitzin luokitteluun proseduralistisista ja konsekventialistisista teorioista. Tässä jaottelussa – ja sen ymmärtämisessä – tärkeän välineen tarjoaa myös Hobbesin teoretisoima jako kansalaisista politiikan tekijöinä ja kohteina. Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta voidaan siis analysoida myös tästä näkökulmasta käsin. Kyse on siis siitä, kohdistuuko vaatimus poliittisesta tasa-arvosta ensisijassa kansalaisten rooliin osallistujina, äänestäjinä tai vaikuttajina, vai onko tärkeämpää arvioida poliittisten päätösten vaikutusta esimerkiksi kansalaisten olosuhteisiin. Politiikan teoriat piirtävät joka tapauksessa poliittisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta omanlaisensa kuvan. Politiikan teorioiden klassikot, kuten Dahlin polyarkiateoria, Beitzin monimutkainen proseduralismi sekä Habermasin ja Rawlsin deliberatiiviset demokratiateoriat, voivat toimia välineinä suomalaisen poliittisen järjestelmän analyysissä poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden osalta.

On mahdollista tarkastella Suomen perustuslakia yhdessä politiikan teorioiden kanssa ja huomata samalla rajapintoja lain ja teorian välillä. Politiikan teoriat voivat toimia kehikkona tarkastelulle; teoriat auttavat konstruoimaan perustuslain luomaa mallia poliittisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. On myös huomattava, että monet politiikan teorioiden klassikoista näkevät perustuslain tärkeimpänä instrumenttina poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden luomiseen. Perustuslain takaamia ja suojelemia oikeuksia ja vapauksia pidetään kansanvallan perusedellytyksinä. Esimerkiksi Habermas näkee perustuslain ilmaisemat oikeudet tärkeimpinä edellytyksinä deliberatiivisen demokratian ja tähän liittyvän ideaalin puhetilanteen saavuttamiselle. Myös Rawlsin teorian mukaan kansalaiset valitsisivat refleksiivisen tietämättömyyden tilassa mahdollisimman laajan perusvapauksien järjestelmän. Toisaalta joidenkin koulukuntien mukaan perustuslaki estää demokraattisen prosessin toteutumisen ja ilmentää arvoja, jotka ovat vähemmistöjä, naisia tai muita ”toisia” potentiaalisesti syrjiviä tai alistavia. Tämä radikaalidemokraattinen näkemys on tosin myös saanut osakseen kritiikkiä. Suurin osa teoreetikoista kuitenkin ajattelee, että perustuslaissa taatut oikeudet ovat demokratian toteuttamisen keskeisiä ehtoja ja välineitä – oli demokratian muoto tai malli mikä tahansa.

Suomen perustuslain yhteydet poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden määrittelyn poliittisen teorian näkökulmasta ovat keskeisiä ja kokonaisvaltaisia. Koko poliittisen järjestelmän lähtökohdat on löydettävissä perustuslain säännöksistä. Perustuslaista löytyvät myös valtiolle osoitetut käskyt turvata kansalaisten osallistuminen ja vaikuttaminen. Suomen valtiosäännössä on omaksuttu tietynlainen keinovalikoima poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. Tätä – kuten myös muitakin teorioita – on mahdollista kritisoida. Suomalaisen poliittisen järjestelmän kohdalla kyseeseen tulisivat esimerkiksi yksinkertaiseen poliittiseen tasa-arvoon liittyvät ongelmat; mitä arvoa yksilöiden henkilökohtaisille eduille ja arvioille tulisi antaa kollektiivisessa päätöksenteossa? Tähän ei perustuslaki juuri ota kantaa.

Lainsäädäntö (erityisesti perustuslaki) ilmentää poliittiseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä valintoja lakiteknisellä tasolla erityisesti menettelyllisiin seikkoihin keskittyen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö perustuslaki ilmentäisi myös laajemmin kollektiivisen päätöksenteon mallien arvoperustaa; lainsäädäntö ei synny tai kehity arvotyhjiössä. Suomen perustuslaissa omaksuttu malli on yksi vaihtoehto poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Tämä vaatii lähtökohtaisesti tasa-arvon ymmärtämisen ”mahdollisuuksien tasa-arvona”. On kuitenkin todettavissa, että lopulta perustuslaki toimii keskeisenä mittapuuna kollektiivista päätöksentekoa ja sen lopputuloksia arvioitaessa. Se ulottaa siis vaikutuksensa paitsi kollektiivisen poliittisen prosessin sääntelyyn, myös prosessin lopputulosten, kollektiivisten päätösten, arviointiin.

Anni Honka, VT, OTM