Skip to content

Miten oikeuspsykologiaa hyödynnetään oikeusprosessissa?

Osallistuin tänä syksynä oikeuspsykologiaa käsittelevään koulutukseen. Vaikka oikeustiede ja psykologia ovat kaksi erilaista tieteenalaa niin metodeiltaan kuin (usein myös) tutkimuskohteiltaan, on niissä myös yhteisiä rajapintoja, joita voi kummastakin suunnasta tarkastella. Näitä rajapintoja ei ole kuitenkaan erityisen painokkaasti ainakaan oikeustieteen puolella esitelty; oikeustiede on pitäytynyt pitkälti omassa lokerossaan, sisäisessä näkökulmassaan oikeuteen. Näin on tietenkin tieteellisen itseymmärryksen ylläpitämisen tarkoituksessa syytäkin tehdä, mutta tutustuttaessa tarkemmin psykologian tarjoamaan empiriaan voi siihen huomata sisältyvän jotakin olennaista. Oikeustiede pyrkii ymmärrykseni mukaan tulkitsemaan ja systematisoimaan yhteiskunnan toimintaa sääntelevää normistoa. Ihmisen toiminnassa on kuitenkin aina jotakin inhimillistä. Oikeusjärjestelmä rakentuu inhimillisyyden ympärille. Inhimillisyyden ympärille nämä kahden tieteenalan rajapinnatkin kaiketi muodostuvat.

Oikeuden ja psykologian synteesi ei ole sen vähäisestä näkyvyydestä huolimatta uusi ilmiö. Oikeus- ja todistajanpsykologian käsitteet ovat yleisesti tunnettuja ja jonkin verran niitä myös hyödynnetään. Todistajanpsykologialle ovat monet antaneet määritelmiään, ja yleisesti sen voi sanoa viittaavaan todistajien lausuntojen luotettavuuden psykologiseen selvittämiseen. Psykologisen näkökulman soveltamispintoja löytyy siten erityisesti rikos- ja prosessioikeuden piiristä. Kyse on ollut muun muassa lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista, kuulustelutekniikoista tai psykologien antamista asiantuntijalausunnoista.

Korkein oikeus on muutamissa ratkaisuissaan nostanut esiin psykologista ainesta perustellessaan ratkaisun lopputulosta. Ratkaisuissa on nostettu esiin psykologista lähdeaineistoa ja soveltamistilanteessa hyödynnettävissä olevia psykologian tutkimustuloksia. Oikeuspsykologisella tiedolla on näissä tapauksissa taustoitettu ja valaistu niitä psykologisia prosesseja, jotka ratkaisun kannalta ovat olleet merkityksellisiä.

Ratkaisussa KKO:2014:48 arvioitiin näytön luotettavuutta tukeutuen psykologiseen tietoon. Kyseinen korkeimman oikeuden ratkaisu käsitteli lapsen seksuaalista hyväksikäyttötapausta. Korkein oikeus nosti kyseissä ratkaisussa esiin huomattavan määrän psykologista lähdeaineistoa sekä loi katsauksen muun muassa lapsen kykyyn muistaa ja kertoa tapahtumista sekä yleiseen kehityspsykologiseen tietoon.  Samalla korkein oikeus käsitteli niitä kokemussääntöjä, jotka psykologisen tiedon perusteella ratkaistavana olleessa asiassa olivat merkittäviä.

Myös korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2013:96 viitattiin oikeuspsykologiseen aineistoon. Ratkaisussa todettiin, ettei nykyisen vallitsevan oikeuspsykologisen käsityksen mukaan henkilötodistelun luotettavuutta voida juurikaan perustaa henkilön puhetavasta, ilmeistä ja eleistä taikka tunnereaktioista oikeudenkäynnissä tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan. KKO totesi, että suurempi merkitys annetaan tapauksissa, joissa ei ole todistajaa tai ulkoisesti havaittavia vammoja, kertomuksen johdonmukaisuudelle, realistisuudelle ja muuttumattomuudelle sekä yksityiskohtien runsaudelle.

Samoin korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2013:97 nostettiin esiin oikeuspsykologisia tutkimustuloksia koskien muun muassa traumaattisen kokemuksen muistamista. Lisäksi ratkaisussa viitattiin oikeuspsykologiseen tutkimustietoon, jonka perusteella oli todettavissa, ettei seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sellaisia yhteisiä käytösongelmia, joiden perusteella heidät voitaisiin tunnistaa tai diagnosoida tällaisen rikoksen uhriksi. Tässäkin ratkaisussa korkein oikeus viittasi uskottavuusarviointiin: tunnereaktioiden tai muunlaisen käytöksen perusteella ei ole mahdollista tehdä johtopäätöksiä asianomistajan kertomuksen luotettavuudesta.

Antti Tapanila on artikkelissaan (Defensor Legis N:o 3/2015, s. 573) todennut psykologiseen tietoon – tai ylipäätään oikeuskirjallisuuteen – viittaamisen olevan korkeimman oikeuden käytännössä harvinaista. Siinä mielessä laajat viittaukset oikeuspsykologiseen tutkimustietoon muodostavat suhteellisen uuden ilmiön. Toisaalta jäin itse pohtimaan sitä, miten oikeudellisen koulutuksen saanut tuomari on kykenevä vetämään johtopäätöksiä yksittäisistä psykologisista tutkimuksista ja samalla arvioimaan niiden merkityksellisyyttä ratkaistavana olevan tapauksen suhteen. Esimerkiksi psykologian tohtori Julia Korkman on artikkelissaan (Defensor Legis  N:o 1/2015, s. 216) kritisoinut korkeimman oikeuden edellä mainitussa tapauksessa KKO:2014:48 oikeuspsykologisen tutkimustiedon perusteella tekemiä johtopäätöksiä. Lakimies ei voi hallita oikeuspsykologista tietoa ja metodeja psykologiin verrattavasti. Toisaalta ratkaistavana oleva tapaus ei ole myöskään psykologinen koeasetelma, vaan oikeudellinen prosessi, jossa noudatetaan tiettyä muodollista menettelyä.

Kuinka luotettavia psykologiset, empiriaan perustuvat tutkimukset ovat yksittäistapauksen arvioinnissa? Tuomioistuimen tehtävänä on lähestyä varmuusperiaatteen mukaisesti aineellisesti oikeaa ratkaisua. Miten tulisi suhtautua tässä tapauksessa oikeuspsykologian tutkimustuloksiin, jotka lähtökohtaisesti ovat suuntaa antavia (”todennäköisesti”, ”tilastojen perusteella”, ”prosentuaalisesti”)? Päästäänkö tätä kautta oikeaan ratkaisuun? Näkisin, ettei psykologian tutkimustuloksia soveltamalla voida ratkaista juttua yksittäistapauksessa. Sen sijaan oikeuspsykologian kokemussäännöt ovat merkittävä apu esimerkiksi näytön arvioinnissa sekä todisteiden näyttöarvon määrittämisessä. Näin puhuttaessa kyse on oikeuspsykologian passiivisesti soveltamisesta. Kyse on siten siitä, että oikeuspsykologia tarjoaa tuomioistuimelle apuvälineitä punnita, arvioida tai tunnistaa tapauksen kannalta merkittäviä seikkoja.

Jonkka on todennut (1992), että modernin todistajanpsykologisen tutkimuksen avulla on saatu tietoa, joka on murentanut aiemmin hanakasti sovellettujen arkikokemukseen perustuvien kokemussääntöjen varmuutta ja luotettavuutta. Vaikka tästä toteamasta on lähes neljännesvuosisata, on arvio edelleen ajankohtainen ja edistyksellinen. Oikeuspsykologista tietoa on hyödynnettävä ja ymmärrettävä, sillä prosessissa on aina vahvasti läsnä ihminen, inhimillinen elementti.

Anni Honka, VT, OTM