Skip to content

Omistusoikeus avioliitossa – entä sen jälkeen?

Avioliitto perustuu voimassa ollessaan omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Tällä viitataan siihen, että omaisuus, mikä puolisolla on avioliittoon mennessään, kuuluu edelleen hänelle. Niin ikään on hänen omaisuuttaan, mitä hän avioliiton aikana saa (AL 34 §). Usein puolisoiden omaisuus nähdään kuitenkin yhteisenä, koko perheen käyttökohteena. Nimiperiaate siten harvoin näyttelee suurta roolia arjen omistajuudessa. Mikäli avioliitto päättyy, on kysymyksiä omaisuudesta ja omistajuudesta pohdittava kuitenkin uudelleen.

Puolisoiden on mahdollista laatia avioehtosopimus ja rekisteröidä se maistraatissa. Erotilanteessa puolisoiden omaisuuden välillä toimitetaan tällöin omaisuuden erottelu avioehdon mukaisesti. Jos puolisoiden avio-oikeutta ei ole kuitenkaan rajattu, nähdään avioparin omaisuus yhtenä kokonaisuutena, joka jaetaan sopimus- tai toimitusosituksessa puolisoiden kesken puoliosuuksin. Tällöin enemmän omistava suorittaa tasinkoa toiselle siten, että kummankin osuus vastaa puolta yhteisen omaisuuden määrästä. Vaikka avioero aktivoi avio-oikeuden, olisi kuitenkin jo avioliiton aikana kiinnitettävä huomioita siihen, kenelle omaisuuden halutaan lopulta kuuluvan. Varsinkin tilanteet, joissa omaisuuden omistus on merkitty toisen puolison nimiin toisen puolison osallistuessa esimerkiksi omaisuuden hankinnan rahoittamiseen, saattavat aiheuttaa tulkintatilanteita. Miten omaisuuden omistajuutta tällöin arvioidaan?

Perinteisesti puolisoiden väliset omistuskysymykset ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Kohteen omistajana pidetään henkilöä, joka sen on hankkinut tai saanut. Jotta asiaa tulkittaisiin toisin, olisi siitä toisen osapuolen esitettävä riittävä näyttö.

KKO 2016:37 – yhdessä hankittu ei yhteistä

Korkein oikeus antoi omistusoikeutta ja omaisuuden ositusta koskevan ratkaisun KKO:2016:37 tänä vuonna toukokuussa. Lähes 30 vuotta avioliitossa ollut pariskunta oli hankkinut kesämökkikiinteistön, jota koskevaan kauppakirjaan oli merkitty kiinteistön omistajaksi yksin mies. Myös lainhuuto oli kirjattu yksin miehen nimiin. Puolisot olivat kuitenkin osallistuneet yhdessä kiinteistön hankkimista koskeviin toimiin ja kaupan rahoittamiseen. Vaimo vaati toimitusosituksessa, että hänen katsottaisiin omistavan puolet kesämökkikiinteistöstä. Korkein oikeus pohti ratkaisussaan sitä, toimitetaanko ositus sillä perusteella, että mies omistaa yksin kesämökkikiinteistön vai siten, että puolisot omistavat kiinteistön puoliksi.

Kesämökin kauppahinta oli ollut 510 000 markkaa, josta mies oli suorittanut 400 000 markkaa lainalla, jonka takaajana vaimo oli ollut. Vaimo oli maksanut kauppahinnasta 110 000 markkaa, minkä lisäksi hän oli suorittanut käsirahaa noin 1000 markkaa sekä kaupantekotilaisuudessa 80 000 markkaa, jotka määrät eivät olleet sisältyneet kauppakirjan mukaiseen kauppahintaan. Varainsiirtoveron puolisot olivat maksaneet puoliksi. Vaimon mukaan tässä tapauksessa kyse ei ollut ollut tarkoituksesta lahjoittaa rahoitusosuutta miehelle. Ylipäätään rahoitusosuuksien ei ollut tarkoitus vastata omistusosuuksia. Vaimon mukaan kesämökkikiinteistö oli ollut tarkoitus hankkia puolisoiden sekä heidän lastensa yhteiseen käyttöön.  Miehen mukaan yhteishankintatarkoitusta ei ollut, vaan puolisoiden nimenomaisena tarkoituksena oli ollut kiinteistön hankkiminen yksin miehen omistukseen. Asiasta oli keskusteltu ja siitä tehty tietoinen päätös.

Korkein oikeus lausui ratkaisussaan, että puolisoiden yhteisenä tarkoituksena ei voitu näyttää olleen kesämökkikiinteistön hankkiminen yhteiseksi. Asiassa esitetty osoitti, että puolisot olivat kaupantekohetkellä toimineet tietoisesti ja tarkoituksellisesti miehen yksinomistajuuden puolesta. Täten korkein oikeus totesi kiinteistön omistajaksi yksin miehen – kauppakirjan ja lainhuudon mukaisesti.

Arviointia ja tilanne e contrario

Ratkaisu on monella tapaa mielenkiintoinen. Ratkaisuharkinnassa näytetään painottavan erityisesti oikeustoimen tarkoitusta, ei niinkään taustalla olevia faktisia olosuhteita. Oikeustoimen tarkoitus ilmenee omistuskriteerin täyttymisenä, toisin sanoen omistusoikeuden katsotaan kuuluvan sille, jonka nimiin lainhuuto tässä tapauksessa on kirjattu. Saamiskonstruktion mukaisesti voitaisiin kuitenkin ajatella, että mikäli toisen puolison nimiin tulevan omaisuuden hankintaan käytetään toisen puolison varoja, on varoja antaneella vastaavan määrän suuruinen saatava omistajaksi merkityltä puolisolta (Kangas 2010). Tämä korostuu erityisesti tilanteessa, jossa avioparilla on avioehto ja/tai avio-oikeuden ulkopuolista omaisuutta. Ratkaisussa KKO:1992:48 oli sen sijaan kyse tilanteesta, jossa A ja B olivat avioliittonsa aikana hankkineet ajoneuvot yhteiseen lukuun käyttäen kummankin varoja autojen maksamiseen. Autot oli kuitenkin rekisteröity B:n nimiin. Korkein oikeus kuitenkin vahvisti, että A ja B omistivat ajoneuvot yhteisesti. Tällaista yhteisomistussuhdetta koskevaa olettamaa voisi tehostaa lisäksi mahdollinen työpanos ja osallistuminen omaisuuden hankintaan ja hoitamiseen. Tässä tapauksessa vaimon oli kerrottu osallistuneen aktiivisesti kesämökkikiinteistön etsintään sekä sen hoitoon.

Toisaalta korkein oikeus huomioi ratkaisussaan vahvasti harkintahetken tarkoituksen. Tarkoitus ratkaisi lopulta sen, että kesämökkikiinteistöä pidettiin yksin miehen omaisuutena. Omistusoikeus määräytyi siten lopulta nimiperiaatteeseen nojaten, minkä lainhuuto vahvisti. Tämä onkin selkein omistuskriteeri. Siinä mielessä ratkaisu rakentui yleisten siviilioikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Tämän perusteella ratkaisu noudatteleekin aikaisempaa oikeuskäytäntöä (KKO 1966 II 96, KKO 1988:85, KKO 1989:37), jossa nimenomaan tarkoitukselle on annettu suurin painoarvo. Tarkoitusta yhteishankintaan ei ollut näytetty toteen, jolloin vaimon rahoitusosuudella tai muulla vaikuttamisella kesämökkikiinteistön ostoon ja käyttöön ei katsottu olevan merkitystä.

Kysymystä (yhteis)omistajuudesta on siis periaatteessa mahdollista lähestyä kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä omistajuutta voidaan arvioida yhteisen tarkoituksen näkökulmasta; toisaalta on mahdollista huomioida myös rahoitukselliset kysymykset. Lopullinen tarkoitus vaikuttaa siihen, kummasta näkökulmasta asiaa arvioidaan. Mikäli siis yhteistarkoituksen voidaan katsoa puuttuvan, ei esimerkiksi rahoitusosuuksia tarvitse pohtia. Mikäli yhteistarkoitus löytyy huolimatta kauppakirjaan tai lainhuutoon merkitystä yksinomistajuudesta, voidaan omaisuuteen vahvistaa yhteisomistus. Joka tapauksessa ”tarkoitus” on keskiössä.

Miten riitoja voisi ehkäistä?

Aviopuolisoiden tarkoitus voidaan kirjata erityiseen vahvistuskirjaan. Omistusoikeuden vahvistuskirjassa sopijapuolet vahvistavat omistusoikeuden esimerkiksi rahoitusosuuksia vastaavaksi. Tällä on merkitystä varsinkin tilanteessa, jossa puolisoiden välillä on laadittu avioehto. Vahvistuskirjalla toinen osapuoli saa yhteisen tarkoituksen mukaisen omistusosuuden omaisuuteen eikä siitä voi syntyä enää epäselvyyttä. Vahvistuskirja tulee laatia niin, ettei sitä voi tulkita luovutukseksi, josta aiheutuisi mahdollisesti lahja-, varainsiirto- ja luovutusvoittoveroseuraamuksia.  Asianajaja voi auttaa vahvistuskirjan laatimisessa eikä tarkoitusta siten tarvitse selvittää oikeusteitse tuomioistuimessa.

Anni Honka, VT, OTM

Ajatus aiheesta “Omistusoikeus avioliitossa – entä sen jälkeen?”

Kommentointi on suljettu.